lauantai 7. tammikuuta 2017

Kun arki vauvan kanssa uuvuttaa


Joskus arki tuntuu todella rankalta kun on pieni vauva. Hänen kaikki tarpeet menee sun edelle ja toisinaan unohdat syödä. Syöt vasta sitten kun vauva on laitettu yöunille ja silloinkin saatat syödä vain jotain mitä pystyy tehdä helposti ja nopeasti, koska oot jo niin väsynyt päivän touhuista ettet jaksa enää väsätä mitään erikoista. Huomaat että paino laskee ja oot entistä enemmän väsyneempi. Lupaat itsellesi että seuraavana päivänä syöt kunnon aamupalan pelkän aamukahvin sijaan. 
Ja seuraavana päivänä saattaa käydä samalla lailla, ja taas lupaat yrittää syödä seuraavana päivänä paremmin jne.
Itelläni tätä on jatkunut nyt hetken aikaa. Kuinka tyhmä sitä onkaan kun ei muka kerkeä tai jaksa syödä (oikeesti aina ei vaan pysty) vaikka vauvan mennessä päikkäreille hyvin olisi aikaa väsätä pari leipää. Ei, kun on pakko ottaa itekkin päikkärit samaan aikaan. Kun ei vaan millään jaksa.
Sitten jos Antti on kotona ja hereillä samaan aikaan, niin sitten yleensä syönkin. Mutta nyt kun on unirytmit vähän sekaisin, ollaan yleensä eriaikoihin hereillä. Paitsi illalla sitten touhutaan kotona yhdessä jotain.

Kun joskus oot vaan niin väsynyt, että pyykkivuori kasaantuu vaan entistä isommaksi, tiskivuori möllöttää pöydällä ja lakanatkin pitäis muistaa vaihtaa. Etkä edes muista koska viimeksi oot jaksanut meikata tai pukea muutakuin löhöilyvaatteet. 
Sitten kun alkaa miettiä että nyt pitäis siivota, huomaa että koko kämppä onkin sellasessa sotkussa ettei edes osaa enää aloittaa mistään kun leluja ja lautasia on joka puolella. Hohhoijaa.

Pitäisi jaksaa käydä ulkona joka päivä, mutta miten ihmeessä tuonne kylmään kukaan haluaa lähteä ja varsinkaan silloin kun vaan väsyttää ja väsyttää.

Kaikki energia menee vauvan kanssa touhutessa ja toisinaan katkonaiset huonosti nukutut yöt kerryttää univelkaa niin että sitä on taas ihan liikaa seuraavalle viikolle.

Monet sanoo että ensimmäinen vuosi on rankin, ja alan pikkuhiljaa uskoa siihen. Annan kyllä kaiken arvostuksen yksinhuoltajille, itse en pärjäisi yksin. Romahtaisin varmaan ihan täysin. 
Onneksi tukena ja apuna on ihana mies ja hänen sukulaiset ja tietysti oma sukuni, niin saan heiltä kumminkin virtaa. 
On myös ihana mummo joka jaksaa auttaa silloin kun apua tarvitaan ja ottaa vauvan toisinaan yhdeksi yöksi hoitoon. Silloin saa siivottua oikein kunnolla ja ladata akkuja. Sitten taas jaksaa jonkun aikaa.

Välillä toivon että tämä eka vuosi menisi nopeasti ohi ja arki helpottuisi, mutta toisaalta kaipaan jo nyt tätä vauva-arkea. On se kumminkin niin ihanaa, kaiken tämän väsymyksen keskellä. Aina jostain löytyy sitä virtaa, ja silloin kun alkaa olla ihan puhki, ottaa mies ohjat käsiin ja saan levätä kunnolla.

Miksi äidin on niin vaikea pyytää apua? 
Kulutan itseni ensin ihan puhki ja vasta sitten pyydän apua. Silloin kun oon jo niin väsynyt ettei silmät meinaa pysyä auki ja alkaa hermo käymään kireäksi. Sitten olen valmis nöyrtymään ja sanomaan etten nyt jaksa.

Ei sen pitäisi olla näin vaikeaa, se on ihan normaalia että äiti väsyy välillä. Miksi se pitää ottaa itseensä niin raskaasti? Jokainen haluaa olla täydellinen äiti omalle lapselleen, mutta miten onnistut siinä jos et näytä että jokainen tarvii joskus apua? 

-Mawi-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti